Timo Veijalainen (aka Laplandtrails instagramissa) raportoi meille syksyn ja talven aikana muutamista seikkailuistaan!

Toimistopäivän aikana hiipii helposti mieleen pyöräseikkailut. Arkiviikkoina monella meistä on aika kortilla, mutta haastan sinut silti mikroseikkailemaan. Pientä piristystä pyöräillen! Seikkailu on jokaiselle juuri sitä, miten sen haluaa määrittää, mutta punainen lanka mikrosellaisten kohdalla on irti arjesta hetki.

Omaan arkiviikkoon hain piristystä mikroseikkaillen Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkeimman huipun kautta. Taivaskeron kierros on lyhyt reitti kansallispuiston sydämessä Pallastunturien keskellä. Reitti lähtee Hotelli Pallaksen pihasta ja tarjoaa kaikki pyöräseikkailun elementit lyhyen matkan aikana. Näitä elementtejä minulle ovat raskaat nousut, tunkkauspätkät, maisemapaikat ja rajut laskut. Tällä reseptillä yleensä saa ajatukset tehokkaasti irti arjesta.

Taivaskeron kierroksella mikroseikkailu alkaa rajulla nousulla. Nousulla, joka saa takuulla jokaisen hikoilemaan ja miettimään pitäisikö pysähtyä ja taluttaa. Silti tämä masokistisen mukava nousu on ärsyttävästi ajettavissa, joten eihän sitä pyörää silloin voi taluttaa. Pysähtyä saa maisemaverukkeella ja pitäähän sitä juoda. Syödäkin on turvallisempaa ylämäessä.

Onneksi ajettavan nousun jälkeen tulee tunkattava nousu! Helppo polkuosuus päättyy ihan Taivaskeron huippuharjanteen juureen ja polku muuttuu kivirakaksi. Aina pitää hetki taistella, josko se tällä kertaa menisi ajamalla ylös asti. Ei mene. Luvassa tunkkauspätkää ja klossien kolistelua polun pintaan.

Huippuharjanteelta avautuu maisemat koko komeudessaan. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston pohjoisen tunturijono on huikaisevan kaunis näky. Tällä kertaa tunturissa tavoista poiketen ei tuule lainkaan, joten aikaa maisemien ihailuun sai käyttää runsaasti. Perinteinen Taivaskeron huippupaasin kuva pitää aina ottaa. Taivaskero on Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkein huippu 809 mpy ja sen huipulla on sytytetty olympiatuli vuonna 1952. Siitä kertoo huipulla seisova muistolaatta.

Huipulta poistutaan lähes ajettavaa kivirakkapolkua, mutta jatkuva maisemien ihailu tuottaa vaikeuksia keskittymiseen. Ilma on mitä kaunein, joten kameran kaivaminen repusta ei tuota tuskaa.

Käsiä ja jalkoja hapottaa, mutta ei voi pysähtyä.

Alkupään nousumetrit alkavat kääntyä laskumetreiksi. Raju lasku kohti Laukukeroa pistää mukavasti yläkropan töihin ja tarkkana saa olla. Kivirakan keskellä tai läheisyydessä kulkevilla poluilla on tapana elää eli reitillä on lähes aina yllätyskiviä. Ensimmäinen raju lasku päättyy Liisan satulaan mistä matka jatkuu nyt jo kevyemmän nousun kautta Laukukeron harjanteelle. Laukukero on Pallaksen hissihuippu, jonka sääaseman seuraaminen netistä on yksi lempiharrastuksiani.

Kuin sopivasti lähestyminen toiseen ja tämän lenkin viimeiseen rajuun laskuun on rento sykkeitä tasaava tunturiylängön pätkä. Viimeinen vilkaisu selän taakse pohjoisen maisemiin ja hissitolppa ala-asentoon sillä nyt edessä on pitkä alamäki. Tunturin mittainen alamäki.

Ihan helpoimmasta päästä tämä lasku ei ole ja välillä joutuu jalkautumaan yllätyskivien yllättäessä. Käsiä ja jalkoja hapottaa, mutta ei voi pysähtyä. On ihan liian mukavaa! Rinnepohjaa pitkin välillä voimakkaasti tiputtava polku on todellinen alamäki. Lähes pari kilometriä pitkä lasku vie yli 200 korkeuserometriä alemmas takaisin hotelli Pallaksen pihaan. Tästä retki alkoi ja tähän se loppuu. Hengästyneenä, vähän rapaisena ja erityisen onnellisena.

Hetken irtiotto arkena arjesta on onnistunut ja mikroseikkailut jatkuvat taas seuraavalla kerralla!

Artikkelin kaikki kuvat ovat Timo Veijalaisen ottamia.