”Emme voi lääketieteen keinoin tehdä hyväksesi mitään, joten meidän ei kannata tuhlata taloudellisia resursseja sinuun. Et tule enää koskaan työskentelemään tai urheilemaan.”

Sain kuulla edellä mainitut lauseet neurologeilta huhtikuun tienoilla vuonna 2016. Minut taklattiin jääkiekko-ottelussa helmikuussa samana vuonna. Olin eksyksissä ja kärsin kovista kivuista. Minulla oli päänsäärkyä (kymmentä erilaista päänsärkyä), voin pahoin ja jalkoihini sattui. En tuntenut kehoni oikeaa puolta samalla tavalla kuin vasenta. Tasapainoni oli olematon. Nukuin noin 20 tuntia vuorokaudessa ja olin niin ääni- ja valoherkkä, etten voinut pitää kotona valoja päällä tai lähteä ulos ilman vastamelukuulokkeita. Ja mikä pahinta, pelkäsin kuollakseni.

Urheilu oli aina ollut elämäni punainen lanka. Rakastin urheilua. Harrastin jotakin lajia kunnes se muuttui tylsäksi tai kunnes aloin voittaa siinä. Sitten vaihdoin harjoittelukavereita. Kehittyminen on kaiken keskiössä. Harrastin lapsena esimerkiksi motocrossia, moottorikelkkailua, laskettelua parkissa ja paipeissa, purjehdusta ja alamäkipyöräilyä. Olen varmaankin kokeillut suurinta osaa urheilulajeista.

Vuonna 2012 olin ”urheiluintohimojen välissä”. Varusmiespalvelu oli tuonut mukanaan juoksemisen, lajin, jota vihasin aiemmin. Nyt juokseminen tuntui kuitenkin vapauttavalta. Kesän aikana satuin tapaamaan erään armeijakaverini baarissa ja löimme vetoa: olympiamatkan triathlonin suorittaminen. Rakastuin triathlonin monipuolisuuteen ja siihen, että tunsin itseni aloittelijaksi lajin parissa. Triathlonissa kiehtoi myös se, että siinä piti suoriutua optimaalisesti kolmessa eri lajissa, jotka nivoutuvat yhteen yhdeksi suoritukseksi.

”Haluan mennä pidemmälle”

”Haluan mennä pidemmälle.” Se oli aina ensimmäinen ajatukseni ylitettyäni maaliviivan kisoissa. Niinpä vuonna 2015 suoritin ensimmäisen täysmatkan triathlonkilpailuni. Rakastin sitä. Pääsin vihdoinkin rasittamaan kehoani äärimmilleen ja siirtämään sen kestokyvyn rajoja. Ja sitten, 18.2.2015 elämäni muuttui pysyvästi. Minut taklattiin täysin puhtaasti, olkapää olkapäätä vasten. Luistimeni osoittivat kohti kattoa ja koko hallissa kaikui veretseisauttava rasahdus kypäräni osuessa jäähän. Aivoni liikkuivat kalloni sisällä niin kovalla voimalla, että aivolohkot liikkuivat itsenäisesti erillään toisistaan. Lopputuloksena oli kahdeksan pistemäistä aivoverenvuotoa ja niskavamma.

Aivokurkiaisestani oli vaurioitunut noin 20 % ja minulla oli verenvuotoa oikeanpuoleisessa otsalohkossani. Nämä olivat päällimmäiset syyt siihen, että minun piti opetella uudestaan kävelemään ja kirjoittamaan. Virallinen diagnoosi oli keskivaikea/vaikea aivovamma (TBI). Silloin päätin, että minusta tulee maailman paras TBI-potilas ja että voittaisin IRONMANin maailmanmestaruuden. Käyttäisin apunani rakkautta triathlonia kohtaan, kilpailuviettiäni ja sisuani palatakseni takaisin urheilun pariin.

”Sinä päivänä minulla oli vain yksi tavoite: uida 3,8 kilometriä, pyöräillä 180 kilometriä ja juosta 42,2 kilometriä.”

Olin jo hyväksynyt sen, etten ehkä koskaan kykenisi tekemään töitä tai urheilemaan. Kuitenkin, työskenneltyäni taukoamatta 2074 päivän ajan tukenani maailman mahtavin lääkäritiimi, perhe, ystävät ja valmentajat, seisoin rannalla Cascaissa. Auringon noustessa minulla oli ylläni märkäpuku ja sen alla kisa-asu. Sinä päivänä minulla oli vain yksi tavoite: uida 3,8 kilometriä, pyöräillä 180 kilometriä ja juosta 42,2 kilometriä. 11 tuntia ja 4 minuuttia myöhemmin ylitin maaliviivan ja kollegani Paul Kaye lausui kestävyysurheilun himotuimmat sanat: ”YOU ARE AN IRONMAN!”. Vuodesta 2018 lähtien olin lausunut nuo samat sanat noin 15000 kertaa eri urheilijoille, mutta kuulin ne nyt itse ensimmäistä kertaa.

Rakastan haasteita. Kuten vaikkapa pyöräillä 628 km nukkumatta välillä tai 7 Everesting-nousua seitsemänä päivänä seitsemässä eri maassa. Kesäkuussa 2022 suoritin toisen IRONMAN-kisani ja viikko sen jälkeen kävin ajamassa Stelvio Grandon Italiassa.

”Jos kykenet näkemään näkymättömän, voit saavuttaa mahdottoman”

Minulta kysytään usein neuvoja ja vinkkejä, mutta en oikeastaan tykkää antaa niitä. Miksi? Siksi, koska jos teet virheen ja opit siitä, se on tuhat kertaa arvokkaampaa ja onnistumisen tunne seuraa sinua lopun elämääsi. Ja tuo tunne on voimakkaampi kuin pelkkä tieto. Kerron kuitenkin seuraavat asiat kun käyn puhumassa eri tilaisuuksissa tai julkaisen jotain sosiaalisessa mediassa – ja pyrin noudattamaan niitä myös itse päivittäisessä elämässäni.

1. Jaa isot tavoitteet pieniksi palasiksi.
2. Hymyile, on aina helpompaa kun olet positiivinen.
3. Valmistaudu niin hyvin kuin mahdollista kysymällä KAIKKI mahdolliset kysymykset.
4. Noudata suunnitelmaasi. Analysoi suoritusta jälkeenpäin ja opi siitä.
5. Aloita jotakin ja tee jotakin joka päivä.

Jos kuulet joltain sanan ”ei”, se ei tarkoita että se olisi mahdotonta. Se vain tarkoittaa, että sen sanonut henkilö ei ole läsnä kun saavutat tavoitteesi.  Viimeisen kuuden ja puolen ajan olen noudattanut tiettyä mottoa: Jos kykenet näkemään näkymättömän, voit saavuttaa mahdottoman.

Minä olen Robson Lindberg enkä voisi olla ylpeämpi saadessani olla Trek Ambassador.

P.S. Seuraavassa blogipostauksessani kerron, miksi rakastan näitä kahta kuvissa näkyvää rakettiani!